Kattoon lankeavassa kapeassa aurinkojuovassa tanssii pöly, lainehtii olemattomassa ilmavirrassa. Siellä näyttämön valo on kaikki kaikessa; ja se kenties on enemmän kuin mikään täällä. Puolihämärä laantuu vain hitaasti, hitaasti, hitaasti kohti nurkkia. Se odottaa, kuten hänkin: ei oikeastaan mitään.

Hän yskii, muttei käännä kylkeä. Puoliavoimin silmin hän tuijottaa esitystä. Käytävältä kantautuvat hitaat askelet. Huoneessa katse kellahtaa paksuihin, ärjyvänkeltaisiin verhoihin, ja silmien takana huimaa.

Hän maiskauttaa kokeilevasti kuivia huuliaan,
ja siinä se oikeastaan onkin,
hänen elämänsä.